”Painu …ttuun taulukkokauppias!” Vai sittenkin empaattisemmin netissä?
Otsikon toivotus osui kohdalleni yli kymmenen vuotta sitten, kun olin juuri aloittanut työni Microsoftilla pedagogisena asiantuntijana. Minua haastateltiin lehteen oppimisen pilvipalvelusta, joka silloin oli juuri rantautunut Suomeen ison hälyn saattelemana. Olihan minua toki virkamiehenä ennenkin kuultu mediassa, mutta se oli aikaa, jolloin netti ei vielä ollut jokaisen julkaisuareena.
Kommentillaan kirjoittaja halusi kaiketi kyseenalaistaa pätevyyteni, tietämättä minusta ja osaamisestani mitään. Toivotus tuntui pahalta. Seuraavakin tölväisy netissä sattui ja sitä seuraava. Sitten siihen pikkuhiljaa turtui ja oppi olemaan lukematta kommentteja.
Viimeisen parin vuoden ajan sain olla mukana Empatiapakkaus.fi -kokonaisuuden rakentamisessa ja lanseeraamisessa. Tapasin paljon oppimisen ammattilaisia, päättäjiä, äitejä ja isiä, lapsia ja nuoria. Yllättävän moni tuntui ajattelevan, että ihminen joko on empaattinen tai sitten ei. Empatian uskotaan olevan synnynnäinen ominaisuus. Kuulin kertomuksia pelaajayhteisöistä, futisvanhempien WhatsApp -ryhmistä, lasten ja nuorten somekokemuksista.
Yhteistä kertomuksissa oli täydellinen empatian puute ja monelta osin puhtaasti huono käytös. Moni myös mainitsi, että tietty määrä kuraa pitää vain kestää ja ikäviin kommentteihin tottua. Se sai surulliseksi, mutta myös kiukkuiseksi. Huonon käytöksen sietämisestä on siis tullut uusi normaali.
Keskustelu kiusaamisesta, väkivallasta ja lähimmäisen kunnioituksen puutteesta ryöpsähtelee julkisuudessa säännöllisesti. Yleensä keskustelun avaa jokin ikävä tapahtuma, jossa haukku onkin tehnyt haavan. Ja hyvä, että asioista keskustellaan. Valitettavasti se ei näytä riittävän. Eli laitetaanpa nyt ihan alkuun muutama asia kuntoon:
- Painamme kaikki mieleemme, että empatia on taito, jota voi oppia. Ei tunne tai synnynnäinen ominaisuus.
- Emme väheksy esimerkin voimaa ja muistamme, että suuri osa käyttäytymisestä opitaan mallioppimisen kautta.
- Kohtaan 2. liittyen katsomme peiliin hetken ja pysähdymme miettimään, kun seuraavan kerran tekee mieli alkaa tölvimään somessa tai päivittelemään julkisesti nuorison huonoa käytöstä.
- Ymmärrämme, että edellä mainituissa asioissa on astetta enemmän haastetta, kun käytetään teknologiaa, joka halutessamme on kasvoton ja anonyymi.
Meillä jokaisella on valta ja vapaus valita sanamme, toimemme ja asenteemme. Naapurin touhuja ei aina voi muuttaa, mutta omamme voi. Voimme myös tehdä teknologiavalinnat vastuullisesti ja ohjata sen käytössä. Me Sulavalla työskentelemme päivittäin paremman työelämän puolesta ja pohdimme, millaista työ on tulevaisuudessa.
Minkälaisia tulevaisuuden työntekijät ovat, jos nettikeskustelun kovuuteen turrutaan jo lapsena? Uskallan väittää, että parempi työelämä edellyttää empatiataitojen harjoittelua pienestä pitäen. Ja meille aikuisillekaan ei ole liian myöhäistä harjoitella näitä työelämässä ehdottoman tärkeitä taitoja.
Etätyöskentely tuo haasteita myös työkavereiden huomioimiseen ja empatian osoittamiseen. Olemmepa sitten koulussa tai toimistossa, kahvipöytäkeskusteluja on vaikea käydä verkkopalavereissa tai etäluennoilla. Etäyhteisön johtaminen vaatii uudenlaisia esimiestaitoja: miten rakentaa ja ruokkia yhteisöllisyyttä, kun kaikki on virtuaalikohtaamisten varassa? Miten huolehtia siitä, että kukaan ei jää yksin ja saa apua sitä tarvitessaan? Me Sulavat kokoonnumme virtuaalikahveille päivittäin ja yritämme näin tuoda yhteisöömme lämpöä ja yhteenkuuluvuutta siinä mielestäni hyvin onnistuen.
Työkaverien kommenttien peukuttaminen tai sydämen lisääminen tuntuvat pieniltä asioilta, mutta usein muutokset lähtevät arjen teoista. Pienestä on hyvä lähteä rakentamaan empaattista virtuaalikulttuuria jokaiseen yhteisöön. Tämä ei synny itsestään vaan kulttuurimuutos vaatii kokonaisuuden ymmärtävän fasilitaattorin, jolla on aikaa syventyä organisaation toimintaan ja miettiä toimivat mallit ja tavat omaan yhteisöön. Loppu on meistä itsestämme kiinni.
Teksti: Marianna Halonen
